Mulla on vähän tullu pieni kriisi tän blogin suhteen. Kun en oikein tiedä pitäskö mun kannustaa kaikkia elämään täysillä ja nauttimaan elämästä, olla niin sanottu "roolimalli" tai jotain. Koska sellaisen jankuttaminen tuntuu niin väärältä. Myönnän, etten itse jaksa aina jatkaa eteenpäin ja minulle tulee stoppeja, ehkä useammin kuin tarvitsisi. Pää ei kestää, pää hajoaa, ja tuntuu että koko maailma on sinua vastaan. Kaipa meillä kaikilla tulee välillä niitä päiviä, kun kaikki vastustaa. Mutta minusta tuntuu, että niitä tulee mulle ehkä liikaakin. Mikään ei huvita, mikään ei innosta. Ei vaan jaksa nähdä vaivaa asioiden eteen, jotka eivät tuota mielihyvää. Kaikki on niin turhaa. Kuulostan nyt vähän siltä, että olen vaipunut täysin epätoivoon, mikä ei liene kovin kaukana nykyisestä mielentilastani. Asiat vaan mutkistuu koko ajan, enkä ns. nää selvästi eteenpäin. Ei ole tietä, eikä edes oikotietä, joka johtaisi johonkin. Se tunne kun et tiedä mitä tehdä.
En tiedä mitä haluan edes tapahtuvan, enkä tiedä mitä ihmettä mie odotan. Kaikki asiat ei järjesty päivässä, eikä mitään saavuta tekemättä töitä sen eteen. Mutta kun mie en oo koskaan tyytyväinen. Välillä tuntuu, että jes, nyt alkaa rullaamaan, mutta sitten kaikki romahtaa käsiin ja katoaa. En tiedä ymmärtääkö kukaan mitä ajan takaa, mutta en voi olla ajattelematta tätä tyhjyyden tunnetta, tätä ilotonta oloa, kun mikään ei tunnu miltään. Ja silloin harvoin kun tuntuu, se sattuu liikaa.
Välillä tulee niitä hetkiä, jolloin en tiedä kuka olen tai mitä haluan. Jälkimmäinen on voimassa melkein koko ajan. En tiedä miten johonkin asiaan pitäisi suhtautua, ollakko vihainen vai surullinen. Onnellinen vai tyytyväinen. Vai mitä. Mikään ei ole vaan enää helppoa, sen verran olen huomannut.
Kuka minä olen ja mitä minä haluan?
Sen tahdon selvittää.
-jossu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti