Should I deny

Mun hiukset vaihto vähän väriä. Takaletti musta ja etuletti sininen. Tällänen vähän "radikaalimpi" muutos multa. Ainakin toistaseks.
Oon vieläkin aivan sekaisin mun tunteista ja fiilingeistä yleensäkin. Yksinäisyys kalvaa mua, vaikka ympärillä olis vitusti porukkaa. Jotenkin mun traumat yksinjäämisestä eivät hellitä mitenkään. Oon ollu aina se joka hylätään helposti. Onko se oikeasti niin helppoa?

En tiedä johtuuko se minusta itsestäni, olenko vain niin hankala persoona vai missä mättää, mutta voin sanoa että sitä en halua. Enää koskaan. 

Onneks mulla on ihania ystäviä, jotka auttaa mua mun elämänmuutoksissa. Lauantaina ois suunnitelmissa lähteen auttaan poikia autoprojektissa, ne aikoo opettaa mulle kaikkea jännää moottoreista ja autoista yleensäkin. Ja mie oon muutenkin sellainen persoona, että tykkään oppia uutta. Mun pää on täynnä kaikenlaista nippelitietoa ja outoja infoja ja tykkään päteä. Kun on mahdollista.
Sitten ajattelin taas aloittaa pelaamisen. Siitä on pari vuotta kun viimeksi pelasin, enkä ole pystynyt aiemmin tekemään sitä kipeiden muistojen takia, mutta tahon muuttaa tämänkin asian. Haluan muuttaa mun elämää, mun elämänkatsomusta, kaikkea. 

Eiköhän ois aika sanoa moi, ootan tässä Jussia just kylään, joten ensi kertaan! C: 

-jossu.

Jos mä eksyn polultani, auta mut takaisin.

Mun pää ei lyö enää tyhjää. Mie tajusin jotain. Etten osaa nauttia elämästä. 

En elä hetkessä, heti kun totun johonkin, se hetki katoaa ja tuntuu siltä, kuin olisin menettänyt jotain tärkeää, jotain olisi jäänyt välistä. Niin mulla kävi Villen kanssa.

Se alkoi yhtäkkiä, just sillon kun eniten tarvitsin sitä. Sitä miten joku voi saada minut tuntemaan. En ollut ehtinyt edes tottua siihen, kun se aika katosi jo. Olen jälleen yksinäisyyden kourissa, eikä mulla ole poispääsyä. Mikään ei tunnu enää miltään. Mun on helpompi sulkea mun sydän ja tunteet, sanoa asiat aivan päinvastoin, kuin myöntää se että kaipaan ja tahdon. On helpompi vetää asiat läpäksi, on helpompi sanoa ettei tuntunut missään, kuin näyttää ja myöntää itselleenkin, että tuntuu siltä, kuin kuolisin. Epätoivo vaan valtaa mut jälleen, enkä pysty katsomaan itseäni enää peilistä samoin silmin. En näe mitään arvoa itselläni. Olen menettänyt toivon ja elämänilon. Enkä edes tiedä miksi. 

-jossu