Mun pää ei lyö enää tyhjää. Mie tajusin jotain. Etten osaa nauttia elämästä.
En elä hetkessä, heti kun totun johonkin, se hetki katoaa ja tuntuu siltä, kuin olisin menettänyt jotain tärkeää, jotain olisi jäänyt välistä. Niin mulla kävi Villen kanssa.
Se alkoi yhtäkkiä, just sillon kun eniten tarvitsin sitä. Sitä miten joku voi saada minut tuntemaan. En ollut ehtinyt edes tottua siihen, kun se aika katosi jo. Olen jälleen yksinäisyyden kourissa, eikä mulla ole poispääsyä. Mikään ei tunnu enää miltään. Mun on helpompi sulkea mun sydän ja tunteet, sanoa asiat aivan päinvastoin, kuin myöntää se että kaipaan ja tahdon. On helpompi vetää asiat läpäksi, on helpompi sanoa ettei tuntunut missään, kuin näyttää ja myöntää itselleenkin, että tuntuu siltä, kuin kuolisin. Epätoivo vaan valtaa mut jälleen, enkä pysty katsomaan itseäni enää peilistä samoin silmin. En näe mitään arvoa itselläni. Olen menettänyt toivon ja elämänilon. Enkä edes tiedä miksi.
-jossu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti