Kuka sanoi että ei se sua tappaiskaan, vaikka pienet siivet katkaistaan.

Mun pää lyö tyhjää. Mielessä on liikaa asioita, joista pitäisi kirjoittaa, mutten tiedä mistä aloittaa.
Rehellisesti - olen onneton. En tiedä mihin suuntaan haluan ja tuntuu, että kakki tekemäni päätökset ovat vääriä. En tiedä mitä edes haluan elämältä enää. Mun sydän tietää mitä tahtoo, mutta aivot käskee jarruttamaan. Järki sanoo, että vaihda suuntaa. Ja niin mie tein.
En tiedä olenko tai tulenko olemaan onnellinen Villen kanssa, mutta toivon ainakin sitä. Mulle asioista puhuminen uusien ihmisten kanssa on todella hankalaa, joten mulla kestää aikaa tottua edes ajatukseen, että pitäisi avata suunsa jokin kerta. Mun mielessä on niin paljon ajatuksia, etten itekkään enää pysy aina mukana, että missä mennään. 

Musta tuntuu, että olen nurkassa. Ahdistuneena ja yksin. Enkä osaa nähdä mitään muuta kuin mustaa. Mun mieliala on ollut huono jo pitemmän aikaa. En osaa muuttua. 

Oon yrittäny viettää mahdollisimman paljon aikaa kavereiden kanssa, että saisin ajatukset muualle. Mutta kun ajatukset eivät vaan lopu. En saa niitä loppumaan. Ne kieppuvat vaan mun pään ympärillä ja heti kun jään yksin, se iskee. Taas olen surullinen. 

Milloin saan tämän loppumaan...?

Plus mie ja Ville ollaan ihan söpöjä....

-jossu.