Life goes on.

Nyt mulla tekee mieli avatua hieman, joten päätin, että kerron tässä hieman minun tarinaani. 

Mulla on ollu kotona hieman ongelmia ihan lapsesta asti. Mun isosiskolla oli hankala olla. Mie muistan, kuinka joskus lukitsin itseni vessaan, mulla pelotti. Mie pelkäsin olla kotona. Mun vanhemmat oli neuvottomia, ei ne oikein osannu toimia silloin. Mie vaan pelkäsin ja pakenin. 

Koulussa mua kiusattiin. Ala-asteella käytettiin myös väkivaltaa. Muista oli hauska ärsyttää minua, yrittää saada mut vihaiseksi. Olin pyöreä, ujo ja rillipäinen pikkutyttö, enkä tajunnut mistään mitään. Loppujen lopuksi huomasin, ettei mulla ollut kavereita. Mun kaverit hylkäs mut porukasta. Oltiin oltu kolmen tytön kanssa sellanen mahtava jengi, mutta kun musta ei pidetty, niin mut lopetettiin kutsumasta niiden seuraan. Ne jätti mut yksin. 

Kuutosluokalla sain kaks uutta kaveria, ja olin niiden kanssa koko ajan. Mutta ne kaks lähti toiselle yläasteelle, ja mie yksin lähimmälle. Olin taas yksin.

Seiskalla olin kahen tytön kanssa, tutustutin ne keskenään ja hengattiin porukassa. Mut taas jätettiin, puhuttiin paskaa, yhtäkkiä koko mun uus luokka tuntu vihaavan mua. Olin taas ulkopuolella, mua pilkattiin, mua ei haluttu. 

Oliko mussa jotain vikaa, kun mut aina jätettiin? En varmaan koskaan saa vastausta siihen. Totta kai mie ite syytän itteäni, mutta totuutta en varmaan koskaan saa tietää. 

Yhdeksännen luokan keväällä en enää pystynyt menemään kouluun. En tiennyt yhtään, että miksi en saanut yhtäkkiä henkeä, miksi vatsaa kuristi, en pystynyt liikkumaan. En tiennyt miksi tunsin kuolevani joka kerta kun yritin mennä ulos. Viikko kului ennen kuin sain vastauksen. Paniikkihäiriö.

Keskeytin koulun. Mun oli tarkoitus käydä loppukokeet tekemässä sairaalakoululla, mutta en päässyt edes sinne. Olin vain kotona, neljän seinän sisällä, en uskaltanut mennä ulos.

En muista siitä ajasta paljoakaan. Vain jotain kohtia. Esimerkiksi sen, kuinka öisin saatoin kävellä parvekkeelle ja tuntenut suurta halua hypätä. Vain kuolla pois. Koska en jaksanut. 

Olisinkohan ollut pari kuukautta vain sisällä. En mennyt päättäreihin. Kaikki tuntui jonkun toisen elämältä. Mulla ei ollut mitään.

Pikkuhiljaa aloin nostamaan itseni siitä paskasta. 

Etenin pienin askelin. 

Ja nyt oon tässä.

Oon selvinnyt, vaikkakin taistelen koko ajan. Joka ikinen päivä joudun taistelemaan. Mie en halua enää kuolla. Mie haluan mun elämän takasin. Aina välillä tulee takapakkia, totta kai, mutta mun on pakko jatkaa. Ettei mun koskaan tarvis katua mitään. 

Tää postaus voi joidenkin mielestä olla turha, mutta mulle tää merkkas ees jotain. Ehkä jotkut ymmärtää mua nyt paremmin. Jätin kyllä sanomatta paljon asioita, mutta ehkä vielä joskus. 

Anteeksi, jos teksti oli sekavaa. En jaksa alkaa korjailemaan tai vääntään uudestaan, koska tämä kaikki on vielä aika arka paikka mulle. 

Mua ei haittaa vaikka joku alkais nyt puhuun musta paskaa, kattoon alaspäin, koska mie pystyn nyt arvostaan itseäni. Ja muaki arvostetaan sellasena kun mie olen. 

Ja voin sanoa, että nykyisin aina välillä, tunnen rakastavani elämää.

Elämä on tehty selvittäväksi, ei helpoksi. 

Oon liian outo elämään, mutta liian harvinainen kuolemaan. 

Että life goes on everybody!

kaikella rakkaudella,

jossu.

(plus söpöjä kuvia musta vuosien varrelta :P)